Näkökulma: Espanja pelaa, kuten kaikki olettavat Espanjan pelaavan – ja se kertoo karun kuvan espanjalaisesta jalkapallosta

Kun Espanja jäi säväyttämättömään ja ankeaan 0-0-tasapeliin Ruotsia vastaan, oli se täydellinen osoitus kymmenen vuotta sitten maailmaa dominoineen maajoukkueen nykykunnosta.

Kyse ei ole suinkaan ollut vain yksittäisestä heikosta ottelusta. Ottelu kuvasti täydellisesti sitä pelillistä alakuloa, johon koko espanjalainen jalkapallo on tällä hetkellä vajonnut. Mestarista ja dominoivasta voimasta on tullut haastaja, eikä juuri nyt näytä siltä, että tilanne tulisi lähitulevaisuudessa muuttumaan.

Siihen, että tähän on ajauduttu, on kaksi pääsyytä: Espanja ei ole enää pelievoluution näkökulmasta jalkapallon kärkimaa, eikä maan pelaajatuotanto kestä enää vertailua Euroopan kovimpiin maihin.

Maajoukkue hyötyi espanjalaisen jalkapallon kukoistuskaudesta

Kun Espanja vuonna 2010 voitti MM-kultaa, oli finaalin avauskokoonpanossa jopa yhdeksän edelliskaudella Real Madridissa tai Barcelonassa pelannutta pelaajaa. Kun David Villa vielä siirtyi kisojen alla Barcelonaan, oli avauskokoonpanon pelaajista Joan Capdevila käytännössä ainoa, joka ei ansainnut leipäänsä Espanjan kahdessa suurimmassa seurassa.

Kaikkiaan La Furia Rojan 23 pelaajasta peräti 13 edusti jompaakumpaa näistä kahdesta seurajoukkueesta. Ylipäätään koko joukkueessa oli vain kolme pelaajaa, jotka eivät pelanneet La Ligassa – ja nämä olivat Liverpoolin ykkösmaalivahti, Liverpoolin ykköshyökkääjä ja Arsenalin kapteeni.

Kaksi vuotta myöhemmin, joukkueen uusiessa Euroopan mestaruutensa, finaalin avauskokoonpanossa oli jälleen kymmenen pelaajaa joko Real Madridista tai Barcelonasta. Jälleen joukkueessa oli 13 pelaajaa Espanjan kahdesta suurimmasta seurasta. La Ligan ulkopuolella pelaavien määrä oli kasvanut neljään, mutta käytännössä joukkue koostui edelleen täysin kotimaan liigassa pelaavista pelaajista.

Espanjan menestys maajoukkueena perustui ennen kaikkea Real Madridin ja Barcelonan – ja koko espanjalaisen jalkapalloilun – nousulle eurooppalaisen jalkapallomaailman kaapin päälle.

Sellaista koheesiota, joka Espanjan maajoukkueessa 2010-luvun taitteessa vallitsi, ei ole usein maajoukkueissa nähty. Joukkue rakentui käytännössä täysin kahden seurajoukkueen varaan, mikä tarkoitti, että pelaajat tunsivat toisensa ja toistensa pelityylit läpikotaisin. Pelityyli rakentui vahvasti barcelonalaisille elementeille, minkä ansiosta iso osa pelaajista pystyi suorittamaan maajoukkueessa täysin samalla tasolla kuin seurajoukkueessaan.

Real ja Barca olivat tuohon aikaan maailman kaksi mahtavinta seuraa, ja La Liga mahdollisesti maailman kovatasoisin liiga. Espanjan pääsarjan kärkiseurat olivat niin taloudellisesti kuin pelievoluutiollisestikin jalkapallomaailman valtiaat, joille muiden oli vaikea laittaa kampoihin. Kun seurat keväällä 2011 kohtasivat neljään kertaan kahden viikon aikana, oli kyse jalkapalloilullisesta kliimaksista ja planeetan kahden parhaan joukkueen välien selvittelystä.

Tämä heijastui myös maajoukkueen tekemiseen. Kun Iker Casillas ja Carles Puyol laskivat sotakirveet maahan ja yhdistivät aiemmin sisäiseen riitelyyn potentiaalinsa hukanneen maajoukkueen, sai Espanja toden teolla käyttöönsä sekä Los Blancosin että Blaugranan parhaat puolet.

Pelitapa ja pelaajakehitys ovat alkaneet sakata

Tästä maailmanvallasta on hyvin vähän jäljellä. Tämän kesän EM-kisoissa Espanjan maajoukkueessa ei, ensimmäistä kertaa koskaan, ole yhtään Real Madridin pelaajaa. Barcelonan pelaajiakin turnaukseen valittiin vain kolme. Kaiken kaikkiaan 14 pelaajaa tienasi elantonsa viime kaudella muualla kuin La Ligassa.

Tämä kertoo espanjalaisesta jalkapallosta kahdenlaista kieltä.

Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että Espanjan kaksi suurinta seuraa on pudonnut kaikkein terävimmän kärjen kyydistä. Sekä Real Madrid että Barcelona ovat todellisissa vaikeuksissa taloudellisesti, eivätkä pysty enää tasapäisesti kilpailemaan maailman rikkaimpien seurojen kanssa.

Lisäksi kumpikin seura on vaikeuksissa pelillisesti. Madridissa tai Barcelonassa ei pelata enää sellaista jalkapalloa, joka toisi kilpailuetua seuroille. Lähinnä tuntuu siltä, että kummankin pelitapa on jämähtänyt edelliselle vuosikymmenelle. Espanja ei ole enää jalkapalloevoluution viimeisin linnake; innovatiivisempia ajatuksia tulee jo Englannista ja Saksasta, sekä jossain määrin myös Ranskasta ja Italiasta.

Tämä näkyy siinä, että Espanjan suurseurojen on tällä hetkellä todella vaikea houkutella tai itse kehittää lajin valovoimaisimpia tähtiä. Pelaajakehitys sakkaa, ja samalla iso osa espanjalaisista huippulupauksista lähtee muualle, koska kokee, että pystyy niin toteuttamaan paremmin jalkapalloilulliset unelmansa.

Toisaalta vallitseva tilanne tarkoittaa sitä, ettei espanjalainen pelaajamateriaali ole enää niin laadukasta kuin kymmenen vuotta sitten. Jos mitat täyttäviä avauksen pelaajia olisi tarjolla, Real ja Barca olisivat kyllä apajilla. Tällä hetkellä sellaisia espanjalaispelaajia, jotka mahtuisivat jommankumman seuran avaukseen, on kuitenkin koko maailmassa vain muutama.

Näistäkin suurin osa pelaa Manchester Cityssä, josta on tulossa espanjalaisen jalkapalloideologian kruununjalokivi niin pelaajamateriaalin, valmennuksen kuin seuratoiminnankin osalta.

Joukkue on pudonnut haastajaksi

Espanjasta tulee edelleen valtavat määrät laadukasta pelaajamassaa, mutta sen massan terävin kärki ei kykene enää haastamaan esimerkiksi Ranskaa, Portugalia tai Belgiaa. Todellisuudessa maa hävisi piikkipaikan maailman kovatasoisimpana pelaajatehtaana jo edellisen vuosikymmenen alussa Saksalle, joka on sittemmin menettänyt oman kärkisijansa Ranskalle.

Tämä näkyy maajoukkueen avauskokoonpanossa. Jos joukkueen ykköshyökkääjä on Alvaro Morata, ja pelinrakentelu lepää 18-vuotiaan teinitähden harteilla, ei joukkueesta tulisi puhua mestariehdokkaana. Potentiaalisena haastajana kyllä, mutta ei suosikkina.

Tämän lisäksi Luis Enriquen pelitapa ei tuota tällä hetkellä riittävästi kilpailuetua, jotta sen avulla voitaisiin paikata puutteellista materiaalia. Gijónilainen on loistava valmentaja, joka on tehnyt hienoa työtä maajoukkueen peräsimessä, mutta joka ei ehkä sittenkään saa joukkueestaan parempaa kuin osiensa summan.

Maanantaina Espanja rikkoi kaikki mahdolliset ennätykset pallonhallinnan ja syöttömäärien osalta. Se pelasi juuri, kuten Espanjan voi olettaakin pelaavan. Ruotsi tiesi täsmälleen, mitä odottaa, ja siksi se onnistui hyydyttämään La Furia Rojan pelinrakentelun täysin. Ja juuri tämän takia Espanja ei tule voittamaan Euroopan mestaruutta tänä kesänä.

Pelitapa, joka toi maalle innovatiivista kilpailuetua kymmenen vuotta sitten, ei tee sitä enää. Ja kun joukkueella ei ole Xavin tasoisia pelaajia viimeisiä syöttöjä antamassa, ei pelaajamateriaalikaan paikkaa yllätyksellisyyden puutetta.